Ensimmäinen työharjoitteluni
mielenterveyskuntoutujien parissa antoi loistavan mahdollisuuden tutkia, miten
identiteetti muovautuu ja kuinka sitä muokataan.
Matkan varrella opin mitä on
mielenterveyskuntoutujan identiteetti. Tein päätelmiä keskustelujen pohjalta,
miten tämä identiteetti rakentuu. Sain todistaa, kuinka
mielenterveyskuntoutujan identiteetin omaksuvan sivustaseuraajan roolista, kasvetaan
itsensä tuntevaksi aktiiviseksi toimijaksi. Opin myös itsestäni paljon, näitä asioita
pohtiessani.
Mikä mielenterveyskuntoutujan identiteetti?
Heti harjoittelun alussa sain hämmästyä miten
useat kuntoutujat ajattelevat itsestään. He eivät pidä itseään minään. En osaa
mitään, minusta ei ole mitään hyötyä, olen taakka, kaikki häpeää minua, kaikki
pelkää … Tämä oli aika raskasta kuultavaa kokemattomalle. Miksi?
Koska kyseessä on äärettömän luovia ja
empaattisia ihmisiä. Ihmisiä joilla on kyky ajatella ryhmän, yhteisön ja
vertaistensa parasta, antamalla itsestään oman tarinansa. Sitä empaattisuutta, mikä
näillä ihmisillä on toisia ihmisiä kohtaan, en ole kohdannut missään toisaalla.
Vapisevaa haavan lehteä ei saa enää
murentaa; tämä lausahdus oli kaikkien sisään rakennettu tietoisuus.
Se luovuus millä tuotetaan musiikkia, taidetta
ja kirjoituksia kuntoutujien toimesta, on jotain aivan käsittämätöntä.
Kulttuuria, joka antaa niin paljon ihmisille. Ei ollut yhden, eikä edes kahden kerran,
kun kostutin silmäni kuunnellessani kirjoituksia, joita kuntoutujat lukivat.
Tekstit, jotka olivat niin taidokkaasti kirjoitettu ja samaan aikaan antoivat
vertaistukea toisille kuntoutujille. Mutta omalle tekemiselle ei annettu mitään
arvoa, itseä pidettiin hyödyttömänä perässä vedettävänä taakkana. En vain
pystynyt liikuttumatta tätä seuraamaan.
Vertaistuen määrä yllätti itseni suuresti. Omien
kokemuksien jakaminen, ymmärtäminen ja auttaminen, olivat läsnä koko ajan. Se mitä kuntoutuja antaa toiselle
kuntoutujalle, on jotain erityistä. Ei edes rautainen ammattilainen voi tietää
miltä kuntoutujasta oikeasti tuntuu. Vertaistuen kautta kuntoutujat jakavat
omia tuntemuksiaan ja kokemuksiaan, joissa voidaan aidosti ymmärtää miltä
toisesta tuntuu. Tästä syntyy aito tunne, että en ole yksin ja minulla on
muutakin merkitystä kuin olla sairas. Tätä apua ei ammattihenkilöt voi antaa.
Nämä asiat mitä kuntoutujat tekevät omissa
yhteisöissään ovat valtavan tärkeitä ja arvokkaita. Niistä on hyötyä yksilölle,
yhteisölle ja yhteiskunnalle. Sitä ei vain kaikki kuntoutujat pysty itse
näkemään. Miksi? Nähdäänkö me tätä merkityksellisyyttä? Näkeekö yhteiskunta?
Oma tuntumani yleisistä puheista on, että
värityskirjaa värittelevä runopiirissä käyvä kuntoutuja nähdään taakkana ennemmin
kuin hyödyllisenä ja arvokkaana yhteiskunnan jäsenenä.
Kohtaamiset identiteetin rakentajana
Mielenterveyskuntoutujan identiteetin
rakentuminen sai minut useasti ihmettelemään ääneen kuntoutujien parissa, mikä
on yhteiskunnassamme vialla, joka painaa ihmisen itsetunnon näin alas.
Tarkoitukseni
oli näin päästä keskusteluihin, joissa pääsisin lähemmäs kuntoutujan
tuntemuksia.
Keskusteluissa tuli hyvin monta näkökulmaa esille, mikä ajaa tähän
tilanteeseen. Aloin varsin hyvin ymmärtämään mistä on kysymys; ihmisten
välisistä kohtaamisista ja luokittelusta.
Mikäli olet skitsofreenikko, haet
skitsofreenikolle tarkoitettuja palveluita, kohtaat auttavat ihmiset
skitsofreenikkona, sinulle kerrotaan miksi olet skitsofreenikko ja mitkä ovat
oireesi. Toimeentulosi määräytyvät sen takia, että olet skitsofreenikko. Kelaan
tarvitset lausunnon sairaudestasi, todistaaksesi olevasi skitsofreenikko. Todennäköisesti
joudut selittämään sosiaalityöntekijälle sairaudestasi, jotta saat katettua
perusturvan.
Koko ympäröivä maailma katsoo sinua nyt hulluna, ei ihmisenä. Mielensä horjuttaneen ympäröivä maailma voi koitua suuremmaksi
ongelmaksi, mitä itse sairaus.
”Se, että rakastaa ja tulee rakastetuksi, on
yksi elämäni kulmakivistä. Kun mielenterveysdiagnoosin saanut ihminen saa kokea,
että sairaudestaan huolimatta on samanarvoinen ihminen kuin muutkin, voi
paranemisprosessi alkaa ja samalla luottamus ja kunnioitus omaa elämää kohtaan
vahvistuvat ja kriiseistä helpompi selviytyä.”
- Heikin Stoori, Minun
kulttuuripajani kirjasta
Kohdatessa ihmisiä tällaisen jälkeen on vaikea
olla kuvittelematta, että ihmiset pitävät tasavertaisena. Se kuinka on tullut
kohdatuksi ja millaiset ennakkoluulot sinusta on luotu, rupeavat määräämään
sen, kuinka itse tulee kohdatuksi. Yksinkertaisesti ryhtyy itse menemään
vuorovaikutus tilanteisiin mielenterveys kuntoutujana tai skitsofreenikkona.
Harjoittelupaikassani käydyt keskustelut
opettivat ymmärtämään myös itsestäni jotain. Pidän itseäni hyvinkin sisukkaana
ihmisenä, mutta käsittelen pieleen menneitä asioita sanomalla, ” aina kaikki
menee pieleen, minua ei ole luotu onnistumaan”.
Nämä sanat saavat sisälläni aikaan vahvoja tunteita.
En aiemmin osannut
ajatella koko asiaa, mutta kyseiseen käyttäytymismalliin saattaa olla vahvat
juuret lapsuudessa ja nuoruudessani. Niin kotona, lastenkodissa kuin koulussakin
kuulin todella useasti sanat, ”ei sinusta tule yhtään mitään ikinä, pilaat
tulevaisuutesi”.
Perheolosuhteet eivät olleet aivan parhaimmat lapsuudessani,
jonka johdosta vietinkin aikaani lastenkodeissa ja sijaiskodeissa. Olin vilkas
ja toimelias poika, ehkä vähän heikko oppimaankin, mutta pärjäsin koulussa ihan
hyvin. Vaikuttiko nämä minun huonot perhesuhteet siihen, miten minut kohdattiin
sijaiskodissa ja lastenkodissa hokemalla ”ei sinusta mitään tule”.
Koulussa en koe olleeni vilkkaampi kuin
toisetkaan pojat, mutta kohdattiinko minut koulussa lastenkoti lapsena, josta
ei ikinä tule mitään? Ja rupesinko itsekin kohtaamaan kaikkia lastenkoti
lapsena? Olisiko juuret itseni sättimiselle peräisin lapsuuden ja nuoruuden
kohtaamisista?
Mikäli kohtaaminen perustuu olemiseen,
jakamiseen ja välittämiseen enemmän kuin ennakkoluuloihin ja valmiisiin
vuorosanoihin, voidaan puhua aidosta kohtaamisesta. Jokainen meistä voi miettiä
miten kohtaa ihmisen ja miten itse tulee kohdatuksi ihmisenä. Tällä on
suuri vaikutus vuorovaikutuksen rakentumiseen ja ihmisen identiteetin
muodostumiseen.
Takaisin arvokkaaksi
” Mielenkiintoista sisältöä on runsaasti
välillä vaihtuvinkin ryhmiin, ja on paikka jonne voi ihan vaan tulla nauttimaan
kupin teetä ilman, että kukaan pakottaa osallistumaan mihinkään. Avaintekijänä
on juurikin valinnanvapaus. Ilman pakon tunnetta on helpompi hengittää ja
toipua. Olen vieroksunut työpajoja, joissa pitää olla täsmälleen tiettyyn
aikaan tietyn ajanjakson ajan lajittelemassa muttereita ja ruuveja. Kun omat
ruuvit ovat jokseenkin löyhät, parasta niille on vapaampi, luova ympäristö.”
–
Miranda, Erään siivekkään lentoonlähtö, Minun kulttuuripajani kirjasta
Harjoittelupaikassani Kulttuuripaja ELVIKSESSÄ
sain todistaa toimivan mallin, miten kuntoutujasta toimijaksi on mahdollista
päästä. Miranda, edellä olevassa tekstissään kiteyttää asian hyvin.
Mielekestä toimintaa
Ulkoiset motivoinnit pois
Turvallinen yhteisö
Poiketen valtaosasta kuntoutujille
tarkoitetuista palveluista, Kulttuuripaja ELVIKSESSÄ vuorovaikutuksen
rakentaminen lähtee ulkoisten motivointien poistamisella. Toimintaan
hakeudutaan omien mieltymyksien ja voimavarojen ehdoin. Toimintoihin
osallistumiseen ei vaadita sitoutumista, käymättä jättämisestä ei rangaista ja
perään ei soitella.
Pakottaminen ja ulkoinen motivointi useasti
tuhoavat oman halun ja oman motivaation osallistua toimintaan. Osallistuminen ei
saa olla pakkopullaa. Pitäisi syntyä kokemus siitä, että saa itse päättää ja
osallistua mieleiseensä toimintaan, jossa kokee olevansa hyödyksi muille ja
hyötyvänsä itse. Kulttuuripaja ELVIS tarjoaa yhteisön, jonka puitteet ja
säännöt on luotu antamaan turvallisen ja parhaan mahdollisen ympäristön toimia
omien vuorovaikutus taitojen mukaan.
ELVIKSEN monenlaiset ryhmät antavat hyvät
edellytykset kehittää omaa vuorovaikutusta tai toimia omalla mieleisellä
vuorovaikutustasolla. Voi tunnustella toimintaa sivusta seuraajana huomaamattomana tai osallistua toimintaan toimijana. Suunnitella ja ohjata toimintaa
(vertaisohjaajana) . Mahdollista on myös päästä vaikuttamaan toiminta tapoihin ja
näkyvyyteen (kokemusasiantuntijana).
On tärkeää, että tulee omana itsenään ja
löytää oman vuorovaikutustasonsa vertaistuen voimin, ja määrittelee itse sen,
milloin on aika jatkaa eteenpäin. Tie mielenterveyskuntoutujan identiteetin
omaksuvan sivustaseuraajan roolista, itsensä tuntevaksi aktiiviseksi toimijaksi,
ei ole mikään taika temppu. Mielestäni Kulttuuripaja Elviksessä tässä on
onnistuttu hyvin.
Toivoisin lisää Suomeen samantyylistä ajattelu
-ja toimintamallia. Myös ihmisten asenteisiin toivoisin muutosta, jotta
jokainen ihminen kohdattaisiin arvokkaana yhteiskunnan jäsenenä. Mielensä
horjuttanut runoja kirjoittava ihminen on todella arvokas ja tärkeä, vaikka
verotuloja ei tuottaisikaan. Emme pelkillä verotuloilla täällä pärjää ja
rahalla ei voi kaikkea mitata. Meidän perusturvamme on toiset ihmiset, jonka
vuoksi on syytä arvostaa kaikkia. Yksin emme täällä pärjää, yhdessä pärjäämme
vähemmälläkin.
-Kivenkääntäjä
Lähteitä ja linkkejä:
Raivio, M. & Raivio, J. (toim.) 2016. Minun kulttuuripajani. Tarinoita
toivosta, kohtaamisesta ja mielenterveydestä. Helsinki: Sosped.
Mönkkönen, K. 2007. Dialoginen asiakastyö. Vuorovaikutus. Helsinki: Kaarina
Mönkkönen & Edita Publishing
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti