Matkamme mielenterveyden maailmassa alkaa olla lopuillaan ja on aika jatkaa muihin seikkailuihin. Tämä kokemus on antanut meille paljon uutta tietoa ja taitoa tulevaisuuden varalle. Niin erilaisten ihmisten hyväksyminen, oman itsen tarkastelu, mielenterveysongelmien kanssa eläminen - niistä selviytyminen, eriarvoisuus, yksinäisyys sekä arvottomuuden tunteet ja haaveilu, vahvuudet, vertaistuki sekä läheisten merkitys kuin myös soten herättämät kysymykset painoivat mieltämme. Ratkaisu on usein monien ovien takana - oli kyse mistä tahansa, eikä matka ole aina helpoimmasta päästä. Haluamme kuitenkin rohkaista tarkastelemaan maailmaa, elämää ja yhteiskuntaa useammalta kantilta, ymmärtääksemme mistä oikein on kyse. Yhdessä täällä kuljetaan ja koitetaan rakentaa parempaa huomista.
Haluamme kiittää jokaista blogimme lukijaa - olemme kiitollisia jokaisesta antamastanne kommentista. Toivoittavasti viihdyitte matkassamme ja saitte kirjoituksistamme jotakin ajateltavaa. Jäämme odottelemaan kevättä ja kukoistusta.
Olen seurannut nyt reilun vuoden sote- keskustelua. Lukenut
aiheesta kirjoja ja hallituksen linjauksia yhä uudelleen ja yhä uudelleen. Olen
ruvennut havahtumaan, että kysymyksessä on aikamoinen muutos myös meidän
perheen osaltamme. Opiskelenhan sosionomiksi, minulla on kaksi pientä lasta ja
avopuolisoni on sairaanhoitaja. Soten vaikuttavauus perheemme osalta ryhtyi
askarruttamaan sen verran, että päätin ryhtyä virittämään keskustelua
avopuolisoni kanssa sotesta. Syvä hiljaisuus saapui asuntoomme ensimmäistä
kertaa neljään vuoteen…. Kunnes perheen pienin rupesi taputtelemaan omaa
takamustaan hokien ”Ghakka, Ghakka, Ghakka”. Tämä osoitti hyvin, mikä on sote
tietämys ja vaikuttavauus perheessämme tällä hetkellä.
Edellä mainitusta tapahtumasta intoutuneena päätin ottaa
selvää, mikä on tulevia sote palveluja saavien näkemys soten vaikuttavuudesta
omaan elämään.Lähdin myös utelemaan
tulevilta sote ammattilaisilta, miten he näkevät soten vaikuttavan omaan
työhönsä. Keskityin lähinnä päihde- ja mielenterveyspalveluja tuottaviin
paikkoihin.
Päivä 90-luvun kuuluisimmassa avohoitolassa
Puhuttaessa mielenterveystyöstä, sanalta avohoito ei voi
välttyä. Sanan merkitys sote- keskusteluissakin on suuri. Joten suuntasin
kolmosen ratikkaan virittämään keskustelua sotesta. Sahasin Olympiaterminaalin
ja Nordenskiöldinkadun väliä kahdeksan tuntia. Tapahtumia riitti, ja kansan ääni
sotesta tuli kuulluksi.
Ensimmäinen puoli tuntia fiilistelin ja rohkaisin itseäni
heittäytymään tilanteisiin. Hakeuduin kaltaisteni seuraan, eli selkeästi aikaa
kuluttavien ihmisten puheille. Kyllä, heitäkin on vielä vuonna 2017 kolmosen
ratikassa. Tosin vartijat siivoavat heitä aktiivisesti kyydistä pois ja tämän
sain kokea itsekin kerran (toinen kerta oli lähellä, mutta olen hyvin
verbaalinen).”Puhuttasko sotesta”
aloitus keskusteluihin toi muistot keskustelustani kotonani mieleen. Syvä
hiljaisuus, kunnes ”Ghakka, Ghakka, Ghakka” Lähes sama reaktio kuin kotonakin.
Rupesin hiven epäilemään itseäni, olenko jättänyt jonkin kirjan lukematta,
jossa kehotetaan vaikenemaan asiasta ja paskomaan housuun irtautuakseen
tilanteesta.
Taisipa todellinen syy kuitenkin olla lähestymistavassani
asiaa kohtaan. Ei kenelläkään ole mitään keskusteltavaa sellaisesta asiasta,
joka on täysin vieras. Muutin tyylini, ja hakeuduin keskusteluihin ihmisten
elämästä. Elämät tuli käsiteltyä niin menneet kuin meneilläänkin olevat. Näin
sain linkitettyä soten keskeisiä teemoja, kuten integraatio, aluehallinnot ja
valinnanvapaus, mukaan keskusteluihin. Näitä aikoja elettäessä, keskustelut
painottuivat hyvin paljon toimentulotuen siirtymisestä Kelaan. Yhden luukun
periaate, se on sotea!
”
On se kumma, jos meidän pitää maksaa köyhän
Vantaankin palvelut”
Itse yhdistän tämän kommentin, jokseenkin liittyväksi aluehallinto
uudistukseen, jossa syntyy uusia maakuntia.
”Kaikki
kiristyy, kohta ei ole asukastaloja, työllistämistukia eikä mitään…varmasti
kirjastotkin lakkautetaan. Ei työtön saa enää viihtyä mitenkään, tee töitä tai
kärsi. Sitä se sote on!"
Hmm. Sotea vai ei.
”
Saanko mä jatkossa valita oman fattani?”
Niin sitäkö se valinnanvapaus tuo tullessaan?
Soten tavoitteena on tuoda parempia, toimivimpia ja
yhdenvertaisempia sosiaali- ja terveyspalveluita Suomessa asuville. ”Asiakas on
keskiössä” on lausahdus, jota kuule sotea valmistelevien hokevan.
Kummastelemaan laittaa, miksi kansa suhtautuu hyvin negatiivisesti soteen.
Tietääkö kansa mistä on kyse? Vuonna 2017 ihmiset odottavat pelon sekaisin
tuntein soten saapuvan 2019, arvaillen viekö se tuhoon vai pelastukseen.
Konkreettista näkemystä, miten sote tulee vaikuttamaan omaan elämään, ei ole.
Pintaan nousee heti kysymys, tarvitseeko olla? Vastausta minä en tiedä, mutta
tietämättömyys ja arvailu, lietsovat turhaa pelkoa ja kauhua. Olisiko aika
siirtää sote keskustelu kansalaisten tasolle, ja kertoa kansankielellä mitä
muutoksia konkreettisesti on odotettavissa?
Päiväni ratikassa oli erittäin antoisa. Kuulin paljon
tarinoita, näkemyksiä ja mielipiteitä. Näistä yhtäkään ei voi sivuttaa, koska
ne ovat palveluja saavien ihmisten suusta tulevia. Mielenkiintoista oli myös
täyttää ”työtön työtön” lappua, kanssamatkustajan pyynnöstä. Puhelu
sosiaalityöntekijälle, ”takapenkin kunkun” asioita selvittäen, oli antoisa jopa
surkuhupaisa. Nyt ymmärrän täysin miksi aikaa vietetään ratikassa; siellä on
juttu seuraa, lämmintä, tarinoita ja unelmointia. Sieltä saa myös uusia
kavereita. Voin sanoa, ettei ollut osaltani viimeinen päivä ratikassa.
Entäpäs kentällä työskentelevät?
Sote- ja maakuntauudistus koskettaa noin 215 000
ammattilaista. Mielenkiinnosta lähdin kyselemään lähinnä mielenterveys- ja
päihdetyön työntekijöiltä, miten he näkevät soten oman työnsä kannalta. Oli ilo
huomata, miten laajasti haluttiin vastata sähköposteihini, puhelin
haastatteluihini ja kentälle tehtyihin juttutuokioihini. Korkeakoulu
opiskelijoiden työtä arvostetaan työelämässä kovasti. Halu auttaa opiskelijoita
on suuri, kiireellisestä työrytmistä huolimatta. Kiitos syvästi kaikille, jotka
jaoitte näkemyksiänne kanssani.
”Puhutaanko sotesta”, syvä hiljaisuus jälleen. Nyt ”Ghakka”
jutut jäivät pois, koska asiasta haluttiin keskustella ja sotesta tiedettiin
paljon. Hallituksen linjaukset olivat selvillä ja sote-keskustelua oli
seurattu, onhan se heidän iso osa tulevaisuutta. Alun hiljaisuuden aiheuttikin
pelko siitä, että voidaanko me kertoa opiskelijalle, ettemme tiedä miten sote
vaikuttaa työhömme konkreettisesti. Kukaan ei ole kertonut.
Pelkoa, kauhua, sekavaisuutta, odottelua ja toivoa paremmasta.
Järjestöillä oli selkeä huoli omasta työstään, nähdäänkö sen
arvoa oikeasti. Kaikki pitäisi pystyä tuotteistamaan ja mittaamaan nopeasti
tuotettuina euroina, jotta selviäisi kilpailussa isompia vastaan. Kuntouttavaa
työtä pidetään ”puuhasteluna”, eikä oteta huomioon sen kokonaisvaltaisia
vaikutuksia ihmiseen ja yhteiskuntaan.Ihmisen saadessa ympärilleen turvallisen vuorovaikutus ympäristön ja
mielekästä tekemistä, ei aina välttämättä tuota avoimille työmarkkinoille
työntekijöitä, mutta voi ehkäistä laitoshoidon tarvetta, vapauttaa poliisin ja
ambulanssin resursseja, estää velkaantumista ja paljon muuta. Järjestöissä
toimivien työntekijöiden huoli oman työn tärkeydestä oli kansalaisten puheissa
hyvin yleinen huoli myös.
Integraatiosta puhuttaessa, kentällä oli jo kokemuksia
yhteistyöstä sosiaali- ja terveyshuollon kanssa. Nähtiin selkeästi, että
päihde- ja mielenterveystyössä yhteistyö on lisääntynyt. Psykiatrista tietoa on
järjestelmällisesti lisätty päihdetyössä, mutta toisin päin tiedon
hyödyntämistä ei juurikaan koettu. Terveydenhuoltoa keskusteluissa pidettiin
hyvin erilaisena ja lääkäri johtoisena kokonaisuutena, jonne on vaikea mennä
puuttumaan. Pientä pelkoa ilmeni, jyrääkö terveydenhuolto sosiaalihuollon
integraation myötä, koska sote keskusteluissa sosiaaliala on jäänyt pahasti
alakynteen. Keskusteluissa ilmeni tosin, että sosiaalialan sisällä
tarvittaisiin integraatiota nykyistä enemmän. Integraatio oli toivottavaa,
mikäli se parantaisi asiakkaan asemaa ja tukisi kuntoutuksessa. Tosin huoli
voiko integraatiossa pysyä omine arvoineen ja toimintatapoineen, vai pitääkö
kaiken olla yhteisymmärrystä. Todellista tietoa, mitä integraatio tuo soten
myötä omaan työhön, ei juurikaan ollut. Usko siihen, ettei mikään juurikaan muutu oli
suurempi kuin muuttuisi.
Aluehallinto muutoksesta puhuttaessa, ei oikein keskustelua
meinannut syntyä. Mutta virittelyn jälkeen, puhe lähti lentämään. Mitä tapahtuu
helsinkiläisille suunnatuissa palveluissa? Miten työantajan muutokset
hoidetaan? Miten käy rahoituksien, näkeekö maakunta toiminnan yhtä tärkeänä
kuin oma kunta näkee? Jälleen paljon kysymyksiä ja arvailua, mutta konkreettista
tieto hyvin vähän. Tosin onko konkreettista tietoa kenelläkään tarjota kentällä
työskenteleville työntekijöille?
Valinnanvapaus päihde- ja mielenterveys puolella askarruttaa
kovasti. Mitä se tulee pitämään sisällään? Palveluseteleitä, pitääkö itse osata
hakeutua mieleiseen kuntoutus paikkaan, pystyvätkö kaikki itse järkevästi
päättämään, eihän ihmisiä jätetä oman onnen nojaan? Valinnanvapaudesta on omat
linjaukset, mutta miten se tulee näkymään ja vaikuttamaan kunkin työhön on yhtä
kysymysmerkkiä.
Kentällä työskentelevien parissa on kova tiedonjano soten
suhteen, miten se vaikuttaa omaan työhön. Kuka tämän janon sammuttaa onkin
suurempi kysymys. Sammuuko jano vuonna 2019, vai annetaanko markkinoiden hoitaa asia omalla painollaan. Tiedä häntä. Itselleni herää
kysymys, onko sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöitä kuunneltu tarpeeksi
ja tasapuolisesti sote-keskusteluissa? Entä päätöksiä tehtäessä? Onko kentällä
työskentelevät ammattilaiset saaneet tarpeeksi tietoa, soten vaikuttavuudesta
omaan työhönsä? Epävarmuus, pelko, kauhu, sekavuus ja pitkäjänteinen
odottaminen ovat asioita, jotka vellovat sote työntekijöiden mielissä tällä
hetkellä. Onko tämä oikeutettua?
Onneksi toivo ei ole mennyt, ja parempaan tulevaisuuteen
uskotaan edelleen syvästi kaikkien keskuudessa.
Lopuksi haluan kaikkien katsovan seuraavan videon,
muuttaen mielessään sanan JAFFA sanaksi SOTE. Tämä ajatus on yhdistävä meissä
kaikissa.
-Kivenkääntäjä
Käytettyjä linkkejä:
http://www.hel.fi/www/sote/fi/esittely/julkaisut/uutiskirjeet/kalasataman%20terveys-ja-hyvinvointikeskus-aukeaa-kevaalla
Mielenterveyskuntoutus käsitteenä mielletään useasti
ainoastaan mielenterveyden häiriöistä kärsivän ihmisen kuntoutumiseen ja ”parantumiseen”.
Todellisuudessa siinä ympärillä tapahtuu paljon muutakin. Läheisen sairastuminen
on kriisi myös perheelle ja muille läheisille. Useasti se voikin olla
nimenomaan perheenjäsen tai muu läheinen, joka sairastumisen huomaa. Mielenterveysongelmista
puhuminen saattaa olla hyvinkin vaikeaa, varsinkin jos kyseessä on lähipiiriin
kuuluva, itselle tärkeä ihminen. Vielä vaikeampaa asioista puhumisesta tekee
se, jos tämä kyseinen ihminen ei tiedosta olevansa avuntarpeessa tai tietämyksestään
huolimatta ei suostu ottamaan apua vastaan.
Mikä merkitys
läheisillä on kuntoutujan arjessa?
Tukeminen ja toivon ylläpitäminen ovat läheisten tärkeitä
tehtäviä. Läheisen tulisi toimia kuuntelijana
ja ennen kaikkea ymmärryksen antajana. Läheisten
suvaitsevaisuus ja heidän luoma turvaverkko ovat avainasemassa
kuntoutumisprosessissa.
Läheisten ja omaisten osallistaminen kuntoutustyöhön on
tärkeää ja kaikkien kannalta myös erittäin kannattavaa. Monille kuntoutujille
läheisten tuki on merkityksellistä kuntoutusprosessin kannalta. Läheiset ovat
oman perheensä asiantuntijoita ja he tuovat ammattihenkilöille erilaista
näkemystä muun muassa kuntoutujasta ja tämän omista näkemyksistä. Samalla läheiset saavat
paremman käsityksen kuntoutujan tilanteesta ja kuntoutuksesta. Kaikki siis voittavat,
mikäli läheisiä otetaan mahdollisimman paljon mukaan kuntoutusprosessiin. Osallistamisen
tukimuotoja voi olla esimerkiksi pari- tai perheterapia.
Mikä sitten auttaa läheisiä
jaksamaan?
Mielenterveyden häiriöistä kärsivien läheisillä on korkea
riski sairastua itsekin, esimerkiksi masennukseen. Läheisten on tärkeää muistaa
pitää huolta myös omasta jaksamisestaan.
Läheisille on onneksi olemassa erilaisia tukimuotoja, jotka
auttavat jaksamaan. Kettutyttö kirjoitti aikasemmassa postauksessaan vertaistuen
merkityksestä – myös läheiset tarvitsevat sitä. Mielenterveyskuntoutujien
läheisille suunnattujen ryhmien ansiosta läheiset pystyvät keskustelemaan
elämäntilanteestaan samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa ja jakamaan
toisilleen vinkkejä arkeen ja siinä selviytymiseen. Läheisetkään eivät ole yksin ajatustensa kanssa.
Lisäksi sairaudesta lukeminen ja siihen perehtyminen auttaa ymmärtämään kuntoutujaa ja kuntoutusprosessia sekä sitä kautta jaksamaan omassa arjessa
paremmin. Läheiset kaipaavat asiallista ja selkeää tietoa sairaudesta,
ennusteesta, hoito- ja kuntoutusvaihtoehdoista sekä kuntoutumisen
mahdollisuuksista. Tässä tapauksessa voitaisiin siis sanoa, että tieto ei
välttämättä lisääkään tuskaa. Alla oleva Omaiset mielenterveystyön tukena Tampere ry:n teettämä video kertoo hienosti siitä, millaisia ajatuksia läheisen mielessä voi muun muassa pyöriä. Videolla mainittu omaisneuvonta on myös yksi vaihtoehto läheisten tukemiseen.
Ennakkoluulot, hylkäämisen pelko ja häpeä
Edellä kuvailemani avoimuus ja suvaitsevaisuus ovat tietysti
ideaaleja läheisten reaktioita, mutta aina ei kuitenkaan asiat ole näin hyvin. Joskus
läheisen voi olla vaikea hyväksyä sairastuminen ja sen tuomat muutokset.
Tiedon puute ja leimatuksi tulemisen pelko voivat olla syitä läheisten
ei-toivottuihin reaktioihin. Sairauden kieltäminen ja siitä vaikeneminen ei
kuitenkaan auta itse kuntoutujaa eikä myöskään läheisiä eteenpäin.
Jos suhde esimerkiksi omaan perheeseen ei ole kovin
läheinen, voi sairaudesta kertominen olla erittäin vaikeaa, koska tiedossa on,
ettei sitä välttämättä tulla ottamaan vastaan avoimesti.
Viimeinen asia mitä kuntoutuja tarvitsee taistellessaan mielenterveysongelmien kanssa, on tuomituksi tuleminen, sairauden vähättelyn tunne tai kokemus/pelko hylätyksi tulemisesta!
Koskisuu, J. 2004. Eri teitä perille: Mitä
mielenterveyskuntoutus on?. Edita Prima: Helsinki. http://www.alvi.fi/documents/laheisten_merkitys.pdf http://yle.fi/uutiset/3-5435758 https://www.youtube.com/watch?v=M4AdTrfHvGg
Seurasin
torstaina 8.12.2016 pidettyä eduskunnan kyselytuntia tallenteena Yle Areenasta.
Keskustelut pohjautuivat pitkälti leikkauksien aiheuttamaan huoleen
eriarvoistumisen vahvistumisesta sekä sen aiheuttamasta yksinäisyydestä ja
toisaalta sen seurauksista – epäilemättä kiinnitin näihin huomiota ajatellen jo asiakasryhmäämme, vaikka Kivenkääntäjä hienon tekstin aiheesta jo kirjoittikin. Ville Niinistö pohjasi yksinäisyyden ilmiön
useiden mielenterveysongelmien taustaksi, ylipaino-ongelmiin sekä
syrjäytymiseen työelämästä. Heikompiosaiset kokevat enemmän yksinäisyyttä juurikin
häpeän tunteen vuoksi. –”Ei minusta ole mihinkään.”
”Olen ainakin yhtä huolissani niin
sosiaalisesta kuin taloudellisesta kestävyysvajeesta, siitä mihin tässä ajassa
pitäisi panostaa. Ihmiselle ei saisi tulla arvottomuuden, turvattomuuden tai
tarpeettomuuden tunnetta. Se on sangen huono matkasauva mutta niin vain monen
elämässä on turhan paljon epävarmuutta työstä ja tulevaisuudesta.” -Lauri Ihalainen
Kuultuani
kokemuksia yksinäisyydestä ja ihmisten ennakkoluuloista mielenterveyden
kuntoutujia kohtaan tunsin apeutta ja epätoivoakin. Juuri he, jotka
välittämistä eniten tarvitsisivat saavat osakseen epäilystä ja arvostelevia, ylenkatsovia
silmäyksiä. Juuri he, jotka todella ovat vailla välitöntä kohtaamista, eivät
sitä saa.
Ihalainen ihmettelee ääneen onko yhteiskunnastamme katoamassa
täysin -”Välittämisen kulttuuri, välittämisen kulttuuri!”. Missä piilee suomalainen
small talk, nykymuodoltaan minglaus ja Ihalaisen nimeämä yksinäisyyden
syväjuurihoito? Mitä pitää tehdä, jotta kysymys ”mitä kuuluu?” kaikuisi
useammin katukuvassa?
Tämä kaveri haluais selvästi jakaa näkymän jonkun kanssa
Voidaan
ajatella, että yksinäisen paras omahoito olisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin
on – jos pitää itsestään, niin pitävät sitten varmasti muutkin. Kuitenkin voi
olla vaikea ajatella itsensä olevan ihan ok tyyppi jos rämpii pohjamudissa.
Tästä hyppäänkin edelliseen aiheeseeni, vertaistukeen.
Leikkauksilta
emme näemmä voi välttyä. Mutta haluan ajatella, että tästäkin tulemme
selviämään, joten - kysy, kuuntele ja vastaa. Saatat olla samassa jamassa
tuntemattoman kanssa.Ilmoille
voisi esittää toiveen empaattisesta yhteiskunnasta, jossa kysymys ”Mitä sinulle
kuuluu?” olisi osa arkipäivää. Merkityksen suuruuden kyllä voi lukea sen
ihmisen kasvoilta, josta välitetään kysymällä.
Ikuisena Don
Huonojen fanina -
”Luodinkestävää sydäntä
Ei oo vielä keksittykään
Turha pelätä laukausta
Sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa”
Koska toista ei voi pelastaa edes hallituksen kynsiltä, pelastetaan itsemme auttamalla toisia. Kyllä tästä vielä hyvä tulee, yhdessä.
Aitoa välittämistä ja lempee - koska sitähän kaikki kaipaa ;)
