SoTe tuloo ja helmat paukkuu

Olen seurannut nyt reilun vuoden sote- keskustelua. Lukenut aiheesta kirjoja ja hallituksen linjauksia yhä uudelleen ja yhä uudelleen. Olen ruvennut havahtumaan, että kysymyksessä on aikamoinen muutos myös meidän perheen osaltamme. Opiskelenhan sosionomiksi, minulla on kaksi pientä lasta ja avopuolisoni on sairaanhoitaja. Soten vaikuttavauus perheemme osalta ryhtyi askarruttamaan sen verran, että päätin ryhtyä virittämään keskustelua avopuolisoni kanssa sotesta. Syvä hiljaisuus saapui asuntoomme ensimmäistä kertaa neljään vuoteen…. Kunnes perheen pienin rupesi taputtelemaan omaa takamustaan hokien ”Ghakka, Ghakka, Ghakka”. Tämä osoitti hyvin, mikä on sote tietämys ja vaikuttavauus perheessämme tällä hetkellä.

Edellä mainitusta tapahtumasta intoutuneena päätin ottaa selvää, mikä on tulevia sote palveluja saavien näkemys soten vaikuttavuudesta omaan elämään.  Lähdin myös utelemaan tulevilta sote ammattilaisilta, miten he näkevät soten vaikuttavan omaan työhönsä. Keskityin lähinnä päihde- ja mielenterveyspalveluja tuottaviin paikkoihin.

Päivä 90-luvun kuuluisimmassa avohoitolassa

Puhuttaessa mielenterveystyöstä, sanalta avohoito ei voi välttyä. Sanan merkitys sote- keskusteluissakin on suuri. Joten suuntasin kolmosen ratikkaan virittämään keskustelua sotesta. Sahasin Olympiaterminaalin ja Nordenskiöldinkadun väliä kahdeksan tuntia. Tapahtumia riitti, ja kansan ääni sotesta tuli kuulluksi.

Ensimmäinen puoli tuntia fiilistelin ja rohkaisin itseäni heittäytymään tilanteisiin. Hakeuduin kaltaisteni seuraan, eli selkeästi aikaa kuluttavien ihmisten puheille. Kyllä, heitäkin on vielä vuonna 2017 kolmosen ratikassa. Tosin vartijat siivoavat heitä aktiivisesti kyydistä pois ja tämän sain kokea itsekin kerran (toinen kerta oli lähellä, mutta olen hyvin verbaalinen).  ”Puhuttasko sotesta” aloitus keskusteluihin toi muistot keskustelustani kotonani mieleen. Syvä hiljaisuus, kunnes ”Ghakka, Ghakka, Ghakka” Lähes sama reaktio kuin kotonakin. Rupesin hiven epäilemään itseäni, olenko jättänyt jonkin kirjan lukematta, jossa kehotetaan vaikenemaan asiasta ja paskomaan housuun irtautuakseen tilanteesta.

Taisipa todellinen syy kuitenkin olla lähestymistavassani asiaa kohtaan. Ei kenelläkään ole mitään keskusteltavaa sellaisesta asiasta, joka on täysin vieras. Muutin tyylini, ja hakeuduin keskusteluihin ihmisten elämästä. Elämät tuli käsiteltyä niin menneet kuin meneilläänkin olevat. Näin sain linkitettyä soten keskeisiä teemoja, kuten integraatio, aluehallinnot ja valinnanvapaus, mukaan keskusteluihin. Näitä aikoja elettäessä, keskustelut painottuivat hyvin paljon toimentulotuen siirtymisestä Kelaan. Yhden luukun periaate, se on sotea! 

                             ” Vievät meidän terveysasemat jeeran V…..N! 

                                  Onko se sinun mielestä asiakaslähtöistä?” 

Kysymyksessä kommentti, jossa viitataan Vallilan, Kallion ja Herttoniemen terveyskeskusten lakkautukseen. 2018 kalasatamaan avautuu uusi terveys-ja hyvinvointi keskus, jonne näiden alueiden palvelut keskitetään.

                             ” On se kumma, jos meidän pitää maksaa köyhän
Vantaankin palvelut”

  Itse yhdistän tämän kommentin, jokseenkin liittyväksi aluehallinto uudistukseen, jossa syntyy uusia maakuntia. 

”Kaikki kiristyy, kohta ei ole asukastaloja, työllistämistukia eikä mitään…varmasti kirjastotkin lakkautetaan. Ei työtön saa enää viihtyä mitenkään, tee töitä tai kärsi. Sitä se sote on!"

 Hmm. Sotea vai ei.

                             ” Saanko mä jatkossa valita oman fattani?”

Niin sitäkö se valinnanvapaus tuo tullessaan?

Soten tavoitteena on tuoda parempia, toimivimpia ja yhdenvertaisempia sosiaali- ja terveyspalveluita Suomessa asuville. ”Asiakas on keskiössä” on lausahdus, jota kuule sotea valmistelevien hokevan. Kummastelemaan laittaa, miksi kansa suhtautuu hyvin negatiivisesti soteen. Tietääkö kansa mistä on kyse? Vuonna 2017 ihmiset odottavat pelon sekaisin tuntein soten saapuvan 2019, arvaillen viekö se tuhoon vai pelastukseen. Konkreettista näkemystä, miten sote tulee vaikuttamaan omaan elämään, ei ole. Pintaan nousee heti kysymys, tarvitseeko olla? Vastausta minä en tiedä, mutta tietämättömyys ja arvailu, lietsovat turhaa pelkoa ja kauhua. Olisiko aika siirtää sote keskustelu kansalaisten tasolle, ja kertoa kansankielellä mitä muutoksia konkreettisesti on odotettavissa?

Päiväni ratikassa oli erittäin antoisa. Kuulin paljon tarinoita, näkemyksiä ja mielipiteitä. Näistä yhtäkään ei voi sivuttaa, koska ne ovat palveluja saavien ihmisten suusta tulevia. Mielenkiintoista oli myös täyttää ”työtön työtön” lappua, kanssamatkustajan pyynnöstä. Puhelu sosiaalityöntekijälle, ”takapenkin kunkun” asioita selvittäen, oli antoisa jopa surkuhupaisa. Nyt ymmärrän täysin miksi aikaa vietetään ratikassa; siellä on juttu seuraa, lämmintä, tarinoita ja unelmointia. Sieltä saa myös uusia kavereita. Voin sanoa, ettei ollut osaltani viimeinen päivä ratikassa.

Entäpäs kentällä työskentelevät?

Sote- ja maakuntauudistus koskettaa noin 215 000 ammattilaista. Mielenkiinnosta lähdin kyselemään lähinnä mielenterveys- ja päihdetyön työntekijöiltä, miten he näkevät soten oman työnsä kannalta. Oli ilo huomata, miten laajasti haluttiin vastata sähköposteihini, puhelin haastatteluihini ja kentälle tehtyihin juttutuokioihini. Korkeakoulu opiskelijoiden työtä arvostetaan työelämässä kovasti. Halu auttaa opiskelijoita on suuri, kiireellisestä työrytmistä huolimatta. Kiitos syvästi kaikille, jotka jaoitte näkemyksiänne kanssani.

”Puhutaanko sotesta”, syvä hiljaisuus jälleen. Nyt ”Ghakka” jutut jäivät pois, koska asiasta haluttiin keskustella ja sotesta tiedettiin paljon. Hallituksen linjaukset olivat selvillä ja sote-keskustelua oli seurattu, onhan se heidän iso osa tulevaisuutta. Alun hiljaisuuden aiheuttikin pelko siitä, että voidaanko me kertoa opiskelijalle, ettemme tiedä miten sote vaikuttaa työhömme konkreettisesti. Kukaan ei ole kertonut.

Pelkoa, kauhua, sekavaisuutta, odottelua ja toivoa paremmasta.

Järjestöillä oli selkeä huoli omasta työstään, nähdäänkö sen arvoa oikeasti. Kaikki pitäisi pystyä tuotteistamaan ja mittaamaan nopeasti tuotettuina euroina, jotta selviäisi kilpailussa isompia vastaan. Kuntouttavaa työtä pidetään ”puuhasteluna”, eikä oteta huomioon sen kokonaisvaltaisia vaikutuksia ihmiseen ja yhteiskuntaan.  Ihmisen saadessa ympärilleen turvallisen vuorovaikutus ympäristön ja mielekästä tekemistä, ei aina välttämättä tuota avoimille työmarkkinoille työntekijöitä, mutta voi ehkäistä laitoshoidon tarvetta, vapauttaa poliisin ja ambulanssin resursseja, estää velkaantumista ja paljon muuta. Järjestöissä toimivien työntekijöiden huoli oman työn tärkeydestä oli kansalaisten puheissa hyvin yleinen huoli myös.

Integraatiosta puhuttaessa, kentällä oli jo kokemuksia yhteistyöstä sosiaali- ja terveyshuollon kanssa. Nähtiin selkeästi, että päihde- ja mielenterveystyössä yhteistyö on lisääntynyt. Psykiatrista tietoa on järjestelmällisesti lisätty päihdetyössä, mutta toisin päin tiedon hyödyntämistä ei juurikaan koettu. Terveydenhuoltoa keskusteluissa pidettiin hyvin erilaisena ja lääkäri johtoisena kokonaisuutena, jonne on vaikea mennä puuttumaan. Pientä pelkoa ilmeni, jyrääkö terveydenhuolto sosiaalihuollon integraation myötä, koska sote keskusteluissa sosiaaliala on jäänyt pahasti alakynteen. Keskusteluissa ilmeni tosin, että sosiaalialan sisällä tarvittaisiin integraatiota nykyistä enemmän. Integraatio oli toivottavaa, mikäli se parantaisi asiakkaan asemaa ja tukisi kuntoutuksessa. Tosin huoli voiko integraatiossa pysyä omine arvoineen ja toimintatapoineen, vai pitääkö kaiken olla yhteisymmärrystä. Todellista tietoa, mitä integraatio tuo soten myötä omaan työhön, ei juurikaan ollut. Usko siihen, ettei mikään juurikaan muutu oli suurempi kuin muuttuisi.

Aluehallinto muutoksesta puhuttaessa, ei oikein keskustelua meinannut syntyä. Mutta virittelyn jälkeen, puhe lähti lentämään. Mitä tapahtuu helsinkiläisille suunnatuissa palveluissa? Miten työantajan muutokset hoidetaan? Miten käy rahoituksien, näkeekö maakunta toiminnan yhtä tärkeänä kuin oma kunta näkee? Jälleen paljon kysymyksiä ja arvailua, mutta konkreettista tieto hyvin vähän. Tosin onko konkreettista tietoa kenelläkään tarjota kentällä työskenteleville työntekijöille?

Valinnanvapaus päihde- ja mielenterveys puolella askarruttaa kovasti. Mitä se tulee pitämään sisällään? Palveluseteleitä, pitääkö itse osata hakeutua mieleiseen kuntoutus paikkaan, pystyvätkö kaikki itse järkevästi päättämään, eihän ihmisiä jätetä oman onnen nojaan? Valinnanvapaudesta on omat linjaukset, mutta miten se tulee näkymään ja vaikuttamaan kunkin työhön on yhtä kysymysmerkkiä.

Kentällä työskentelevien parissa on kova tiedonjano soten suhteen, miten se vaikuttaa omaan työhön. Kuka tämän janon sammuttaa onkin suurempi kysymys. Sammuuko jano vuonna 2019, vai annetaanko markkinoiden hoitaa asia omalla painollaan. Tiedä häntä. Itselleni herää kysymys, onko sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöitä kuunneltu tarpeeksi ja tasapuolisesti sote-keskusteluissa? Entä päätöksiä tehtäessä? Onko kentällä työskentelevät ammattilaiset saaneet tarpeeksi tietoa, soten vaikuttavuudesta omaan työhönsä? Epävarmuus, pelko, kauhu, sekavuus ja pitkäjänteinen odottaminen ovat asioita, jotka vellovat sote työntekijöiden mielissä tällä hetkellä. Onko tämä oikeutettua?

Onneksi toivo ei ole mennyt, ja parempaan tulevaisuuteen uskotaan edelleen syvästi kaikkien keskuudessa.

Lopuksi haluan kaikkien katsovan seuraavan videon, muuttaen mielessään sanan JAFFA sanaksi SOTE. Tämä ajatus on yhdistävä meissä kaikissa. 

-Kivenkääntäjä

Käytettyjä  linkkejä:
http://www.hel.fi/www/sote/fi/esittely/julkaisut/uutiskirjeet/kalasataman%20terveys-ja-hyvinvointikeskus-aukeaa-kevaalla

Kuva:
Kivenkääntäjä

Video:
https://www.youtube.com/watch?v=JwLuC0ZDOEc