Kuulostaa yksinkertaiselta - kun koet tarvitsevasi apua,
pyydät sitä. Läheiskokemuksen perusteella pystyn väittämään ettei asia ole näin
yksioikoinen. Ei ainakaan jos yhtään ymmärrät oman vointisi päälle ja sinua
pelottaa.
Kahdesti päivystyksestä kotiin napit kourassa lähetetty ystäväni palasi hätähuudon kera toivoen että kolmas kerta toden sanoo. Lopulta kysyttäessä oman itsensä vahingoittamisen mahdollisuudesta, positiivisen vastauksen kaikuessa sairaalan käytävillä, otettiin hänet laitoshoitoon.
Kahdesti päivystyksestä kotiin napit kourassa lähetetty ystäväni palasi hätähuudon kera toivoen että kolmas kerta toden sanoo. Lopulta kysyttäessä oman itsensä vahingoittamisen mahdollisuudesta, positiivisen vastauksen kaikuessa sairaalan käytävillä, otettiin hänet laitoshoitoon.
”Mielenterveyskuntoutujia
ei vieläkään pidetä yhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä. Asteikolla 1-10
kuntoutujat antoivat itselleen arvosanan 6,21, omaiset 5,93, ammattilaiset 5,41
ja koko väestö 5,51. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut vain hyvin hidasta
muutosta parempaan.”
Tietenkään en voi sanoa, että näin hataralle pohjalle olisi
rakennettu koko Suomen terveysosaaminen ja esimerkiksi psykiatrinen
sairaanhoito. Haluan tuoda tapahtuneen esille, koska kyseistä päivystyspolia
tuntui koskevan paljon puhututtanut seikka potilaiden ylenkatsomisesta ja
ajatus siitä, ’ettei tämä nyt ole kovin vakavaa’. Asianosaiselle mahdollinen ’katsotaan
viikon päästä uudestaan’ -asenne oli koitua kohtaloksi.
Kaikesta huolimatta uskon, että apua on saatavissa. Hartaasti
toivon että esittämällä asiat niin kuin ne ovat, oli kyse sitten mielialan
vaihteluista, edellisessä kirjoituksessa Arvaakukan mainitsemista äänistä
päässä tai esimerkiksi liian kovasta vauhdista, voi yksilö saada tarvitsemaansa
tukea ja apua. Koulukuraattorit, opettajat, läheiset aikuiset, työterveyslääkärit, terveyskeskuslääkärit - mistä avunpyyntö alkaa ei ole merkittävää, halukkaita auttajia kyllä löytyy. Merkittävää on se mihin ilmoille heitetty pyyntö johtaa ja kuinka tehokkaasti. Esimerkiksi terveyskeskusten psykiatrisen sairaanhoitajan
juttusilta on helppo lähteä miettimään, mitä muita avuntarjoavia tahoja on
lähellä, ja mikä palvelisi juuri sinun tarpeitasi tyydyttävästi. Tarpeita on
yhtä monta kuin on ongelmista kärsiviäkin, mutta ensimmäinen askel avun
hakemiseen on puhua jollekin tuntemuksistaan. Vaikka puhuminen voi tuntua
vaikealta ja olotilan sanoiksi pukeminen olla haastavaa, on ainakin ensimmäinen
askel otettu ja ehkä tuntemasi henkilö on aavistanut jo jotain vastaavaa,
muttei ole osannut kysyä asiasta sen kummemmin. Tässä vaiheessa kehotan kaikkia
avaamaan silmänsä ja korvansa kaikkialla ja kaikkia varten – emme ole yksin
tässä maailmassa, ja juuri vieruskaverisi, tuttu tai tuntematon, voi olla se
jonka elämä on hiuskarvan varassa.
”Myös myönteistä
kehitystä on tapahtunut. Yhä useampi on sitä mieltä, että
mielenterveysongelmien kanssa painiskeleva voi elää täysipainoista elämää.
Muutos näkyy erityisesti niissä ryhmissä, jotka ovat nähneet
mielenterveysongelmien vaikutukset: kuntoutujat itse, ammattilaiset ja
omaiset.”
Peilaan hätähuutoa pitkälti nuorten näkökulmasta, mutta yhtälailla
kuka tahansa iästä huolimatta voi olla avun tarpeessa. Nuorille apua tarjotaan
yhteiskunnassamme näkyvämmin ehkä siitä syystä, että ’nuorissa on toivo ja
tulevaisuus’ eikä kenenkään haluta sairastuvan nuoressa iässä. Toisaalta tämä
luo paineistavaa leimaa aikuisille ja iäkkäämmille mielenterveysongelmista
kärsiville, koska saatetaan ajatella että vain nuoret, hapuilevat ihmisen alut,
voivat sairastua mielenterveydellisesti. Joten jos apua kaipaat, sano se. Sano se toisen kerran. Yhä uudestaan. Sano se niin että varmasti sinut ymmärretään oikein. Sano se niin että itsekin auttaisit itseäsi - silloin olet varmasti huolestuttanut muutkin.
Kukaan ei halua olla hullu, mutta
hulluinta on hulluuden pimittäminen – se vasta hullua onkin, koska mielenterveysongelmat
eivät tee kenestäkään hullua.
Lempein joulutoivotuksin,
kettutyttö
Kuva: kettutyttö
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti