"Masentaa, vituttaa, en jaksa kiinnostua mistään juuri
nyt…”, jokainen varmasti pystyy samastumaan edellä mainittuihin ajatuksiin
jossain kohtaa elämäänsä. Kyse on todennäköisesti hetkellisestä mielialan
muutoksesta, joka saattaa johtua esimerkiksi stressistä. Jokaisella meistä on
joskus huonoja päiviä, jolloin tuntuu ettei mikään meinaa sujua, mutta kaikille se ei
kuitenkaan ole ohimenevä tunnetila, vaan jatkuva tumma varjo, joka seuraa joka
paikkaan. Missä vaiheessa ihminen tajuaa olevansa oman elämänsä pohjalla? Vai
tajuaako sitä välttämättä koskaan itse?
Mielenterveysongelmia pystyy tiettyyn pisteeseen asti ehkäisemään muun muassa oikeanlaisilla ruokatottumuksilla, säännöllisellä liikunnalla ja harrastamalla itselleen mielekästä toimintaa. Pystyttäisiinkö mielenterveysongelmia vähentämään lisäämällä yhteiskuntamme tietoisuutta siitä, kuinka pienillä asioilla itseasiassa voikaan vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa ja mielenterveyteensä? Uskon näin, mutta tuntuu siltä, että tällä hetkellä mielenterveysongelmat ja niistä kärsivät ihmiset yritetään työntää maailman perimmäiseen nurkkaan pois ”meidän tervejärkisten ihmisten” silmistä. Tästä huolimatta olen ehdottomasti sitä mieltä, että huolimatta siitä, kuinka puhtaasti ja oikeaoppisesti tahansa elääkin, niin kuka tahansa saattaa sairastua mielenterveysongelmiin iästä, sukupuolesta, uskonnosta tai ammatista riippumatta.
Mutta itse asiaan. Mistä sitten erotan, milloin kyseessä on tosiaankin ohimenevä ahdistus ja milloin tarvitsee oikeasti ulkopuolista apua?
Huolestua pitäisi, kun oma (tai ystävän, kaverin, läheisen, sukulaisen) käyttäytyminen alkaa mietityttää tai kun käyttäytyminen muuttuu selkeästi ja kun muutos kestää pitkään. Itsetuhoinen käyttäytyminen tai muiden vahingoittamisen uhka ovat selkeitä ja suoria merkkejä siitä, että on hakeuduttava ammattiavun piiriin. Ongelmien tunnistaminen voi usein olla erittäin haastavaa, koska oireet ja kehon omat hätähuudot saattavat olla hyvinkin erilaisia ja yksilöllisiä. Kun voi tarpeeksi huonosti henkisesti, myös fyysinen kunto voi romahtaa ja ihminen saattaa alkaa voimaan pahoin konkreettisesti. Läheisen tai ystävän mahdolliset mielenterveysongelmat voi olla todella vaikeaa ottaa puheeksi niin, ettei tämä loukkaantuisi tai kokisi puheeksiottoa hyökkääväksi.
Omien tai läheisen mielenterveysongelmien myöntäminen itselleen saattaa olla hyvinkin iso kynnys, ihan siinä missä esimerkiksi alkoholiongelmankin myöntäminen. Tämä on kuitenkin oikeastaan välttämätön edellytys avun hakemisen ja sitä kautta parantumisen kannalta.
Mikä on se käännekohta, kun tajuaa itse olevansa avuntarpeessa?
En häpeä myöntää, että olen monesti miettinyt sitä, miltä tuntuu kuulla konkreettisia ääniä, joita muut eivät kuule tai uskoa asioihin, joille ulkopuoliset ihmiset nauravat. Äänien kuuleminen sinänsä ei ole sairaus, mutta ne saattavat liittyä esimerkiksi psykoosihäiriöön. Mielenterveysongelmiin kuuluu tietysti laajasti muitakin sairauksia, kuin psykoosiin ajautuminen tai skitsofrenia, mutta tässä nyt mainitakseni muutamia mahdollisia äänien aiheuttajia.
Minua mietityttää se, miten ihmiselle valkenee mielenterveyden olevan nyt jotenkin pielessä? Onko se joku fyysinen oire, jaksamattomuus arjessa vai kenties läheisen huoli asiasta… Erilaisia vastauksia tähän mietteeseen on varmasti ihan niin monta kuin on mielenterveysongelmista kärsiviäkin. Välttämättä aina mielenterveysongelman havaitsijana ei toimi henkilö itse. Miten esimerkiksi psykoosissa oleva ihminen, jonka todellisuudentaju on täysin hämärtänyt, voisi ymmärtää, että nyt ollaan elämän pohjalla? Varmasti löytyy myös ihmisiä, jotka pysyvät edes jonkin verran tietoisina itsestään jopa psykoosin aikana. Mietin myös, että mistä esimerkiksi nuori ihminen voisi tietää, että äänien kuuleminen ei välttämättä ole ”normaalia”?
Mikä ajaa itsemurhaan? Ihmisen päätyessä itsemurhaan, asioiden täytyy todella olla huonosti, jos ainoa mieleentuleva ratkaisu on niin rajun lopullinen. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että itsemurha on jokseenkin itsekäs teko. Tämä siksi, että Suomessa on kuitenkin ainakin toistaiseksi sen verran hyvät oltavat, että apua saa, jos sitä vain hakee. Kukaan ei tule kotiovelta kyselemään, josko tässä asunnossa olisi mielenterveysongelmiin apua tarvitsevia asukkaita. Ymmärrän sen, että avun hakeminen ei välttämättä ole henkisesti helppoa, mutta lähtökohtaisesti voidaan ajatella, että oli asiat sitten kuinka huonosti tahansa, niin aina löytyy jokin edes hieman parempi vaihtoehto kuin itsemurha.
Kuten on aiemmista blogimme kirjoituksista tullut ilmi, Suomessa mielenterveysongelmista kärsivää henkilöä saatetaan pitää heikkona ja niihin suhtaudutaan usein negatiivissävytteisesti. Onko meidän tyylimme suhtautua mielenterveysongelmiin syynä sille, ettei apua haeta tarpeeksi ajoissa tai ehkä ollenkaan?
Tätä tekstiä kirjoittaessani mieleeni tuli väistämättä Imatralla muutama viikko takaperin tapahtunut järkyttävä ampumavälikohtaus. Ampujan vihdoin avatessa suunsa, hän toi itse esille omat mielenterveysongelmansa. Oliko tämän teon takana tietynlainen hätähuuto ja avunpyyntö? Mies oli tutkintojen mukaan yrittänyt tappaa sivullisia jo aiemminkin.
En missään nimessä enkä millään muotoa hyväksy tämän imatralaismiehen tekoa, mutta herää kysymys, että mikäli teko tosiaan oli keino pyytää apua, niin miksi meidän hyvinvointiyhteiskunnassamme täytyy tehdä jotain näin hirveää saadakseen apua? Meillä on kuitenkin laajasti erilaisia ohjelmia mielenterveysongelmien hoitamiseksi, ja kuten sanoin niin apua saa, jos sitä hakee, mutta miksi sitä on sitten niin vaikeaa hakea. Avun hakeminen pitäisi mielestäni olla mahdollisimman matalan kynnyksen toimintaa ja siihen yhteiskuntamme kokoajan pyrkiikin, mutta miksei se sitten ole sitä.
Paljon kysymyksiä ja vain vähän vastauksia… Luulenkin, ettei näihin kysymyksiin ole oikeaa eikä väärää vastausta, mutta tässä meille kaikille hieman pohdittavaa.
Synkästä aiheesta huolimatta iloista joulunaikaa ihan jokaiselle toivottaa Arvaakuka!
- Arvaakuka
Ajatuksien lähteitä:
Kerroit, että Suomessa on paljon kanavia saada apua mielenterveysongelmiin. Se on aivan totta, mutta kuten itsekin sanoit, ei esimerkiksi masentuneena ymmärrä tai yksinkertaisesti jaksa hakea apua. Jos sängystä nouseminen on päivän suurin haaste, voi sen suhteuttaa avun hakemiseen. On todella vaikeaa ymmärtää tarvitsevansa apua. Ilman tätä ymmärrystä sitä ei myöskään usein saa. Vaikka esimerkiksi masentunut ymmärtäisikin voivansa todella huonosti, elämää varjostavat häpeä ja arvottomuuden tunne. Vaikka ulkopuolisen silmin ihmettelee, miksei hän hae apua, masentunut voi ajatella: miksi hakisin? Niin, miksi pyytäisi apua, jos ei usko tulevaisuuteen tai siihen, että mikään auttaisi.
VastaaPoistaMainitsit itsemurhan olevan itsekäs teko, sillä Suomessa on asiat melko hyvin ja apua saa, jos haluaa. Jos ihminen on itsemurhan partaalla ja vakavasti mieleltään sairas, hän tuskin ajattelee tekevänsä itsekkään teon päättämällä päivänsä – päinvastoin. Masentuneena ihmisen arvostus itseään kohtaan on niin matala, että hän saattaa ajatella itsemurhan olevan jopa palvelus hänen läheisilleen. On ajateltava asiaa myös toisen ihmisen silmin, hänen, jonka mielestä ei ole parempaa vaihtoehtoa kuin itsemurha.
Pohdin myös Suomessa vallitsevan yleisen asenteen vaikutusta avun hakemiseen. Tuntuu, että tässä individualistisessa maassa on vahvuuden merkki pärjätä omillaan.
Kiitos kommentistasi Iimiem, osasinkin hieman odottaa tämän kaltaista! Postaukseni tarkoitus oli herättää keskustelua kyseisestä aiheesta ja jätin tarkoituksella muut näkökulmat pois tästä tekstistä. Ymmärrän sen, ettei itsemurhaa miettiessä tule välttämättä ajatelleeksi olevansa jotenkin itsekäs, mutta onko juuri tämä mainitsemasi Suomessa vallitseva yleinen asenne mielenterveysongelmia ja niistä kärsiviä ihmisiä kohtaan syynä siihen, ettei apua haeta, vaan mieluummin päädytään itsemurhaan..
Poista